Pentti Varispää ei koskaan jättänyt veroja maksamatta.
Se olisi ollut rahvaanomaista, tökeröä ja ennen kaikkea helposti todistettavaa.
Sen sijaan hän istui toimistossaan, mustat sulat kiiltäen ja hopeinen monokkeli himmeässä kaasulampun valossa, ja siirsi velan, omistuksen, vastuun ja tuoton eri kansioihin. Hän jatkoi niin kauan, ettei lopulta kukaan enää tiennyt, mikä summa kuului kenellekin, missä muodossa ja millä hetkellä.
Pentti ei väärentänyt numeroita. Hän vain opetti ne kulkemaan reittejä, joita tavalliset ihmiset eivät osanneet seurata.
Se sopi hänen persoonaansa täydellisesti. Hän vaikutti lainojen, vakuutusten ja riippuvuuksien kautta. Hän ei koskaan nostanut ääntään. Hänen ei tarvinnut.
Kun Verorakennelman virkamiehet viimein saapuivat hänen ovelleen, Pentti tarjosi heille teetä, avasi kolme eri pääkirjaa ja esitti jokaisesta sellaisen version totuudesta, joka oli erikseen tarkasteltuna täysin laillinen, mutta yhdessä ne olivat mahdottomia.
Yhdessä kirjassa hänen varansa oli sidottu tuleviin korjauksiin. Toisessa ne olivat vakuudellista hiljaisuutta. Kolmannessa ne olivat pelkkiä siirtyviä velvoitteita, joita ei voinut verottaa ennen kuin kaupunki itse muistaisi, mitä ne tarkoittivat.
Virkamiehet poistuivat kuusi tuntia myöhemmin väsyneinä, hiukan nöyryytettyinä ja taskuissaan täysin asianmukaiset kuitit.
Pentti jäi yksin, sulki viimeisenkin tilikirjan ja salli itselleen ohuen, lähes surullisen hymyn.
Hän oli taas välttänyt verot tehokkaasti.
Ja samalla maksanut siitä paljon enemmän kuin rahassa voi mitata.